Kauan sitten Afrikassa eli muuan erityisen suurikokoinen leijona. Se tiesi itsensä viidakon valtiaaksi, sillä kaikki muut eläimet pelkäsivät sitä.

Eräänä aamuna leijona makoili raukeana savannilla. Yhtäkkiä sen vierestä vilisti pienen pieni hiiri. Leijona ojensi kouraansa ja nappasi hiiren terävien kynsiensä väliin.



– Sainpas sinut, karjaisi leijona.

– Ole kiltti äläkä syö minua, piipitti pieni hiiri peloissaan. – Jos säästät henkeni, lupaan olla ystäväsi ja auttaa sinua pulassa.

Leijonaa hymyilytti. – Miten noin pieni otus voisi ikinä auttaa minua? se tuumi hieman ylimielisesti. – Minä olen viidakon mahtavin eläin.

Mutta vaikka leijona oli suuri ja vahva, julma se ei ollut. Niinpä se säästi hiiren hengen ja päästi sen vapaaksi.

– Kiitos, sanoi hiiri kiitollisena. – Muista, että minä tulen avuksesi kun tarvitset apua.



Leijona naureskeli hiiren suurille puheille ja kierähti kyljelleen. Sitten se jatkoi uniaan.

Vähän myöhemmin leijona asteli tapansa mukaan viidakossa saalista vaanimassa. Äkkiä se jäi kiinni salametsästäjien asettamaan verkkoon. Se yritti epätoivoisesti repiä köysiä tassuillaan, mutta ei päässyt vapaaksi.

– Apua, se karjui hädissään. – Auttakaa minua!

Samassa viidakosta vilisti esiin pieni hiiri. Se oli kuullut leijonan avunhuudot ja tahtoi nyt palkita ystävänsä. Se alkoi jyrsiä verkkoa terävillä hampaillaan. Ei aikaakaan, kun leijona oli taas vapaa.



– Joskus pienestä koosta on hyötyä, myhäili hiiri.

– Kiitos avustasi, sanoi leijona kiitollisena. – Miten onnekas olenkaan, että minulla on kaltaisesi ystävä. Pidit sanasi ja autoit minut pulasta.

Siitä päivästä lähtien leijona oli ystävällinen kaikille viidakon eläimille. Se ymmärsi, että pienetkin hyvät teot palkitsevat itsensä monikertaisesti. Ja ihmeiden ihme: mitä enemmän leijona auttoi muita, sitä onnellisemmaksi se itse tuli. Leijona oli saanut paitsi hyvän ja nöyrän mielen, myös monta uutta ystävää.