Recent reviews by Raptori

Hellblade: Senua's sacrifice kertoo tarinan nuoresta kelttisoturista, joka joutuu uhmaamaan yhteisöään, kohtaloaan ja itseään haastamalla helvetillisen manalan haasteet ja matkaamalla maailman järkyttävimmän hirviöiden pelon pesäkkeen, jossa maailmankaikkeuden pahuus elää, Norjaan. Tarina on pelin vahvimpia piirteitä ja on parempi ettet tiedä siitä mitään vaan annat pelin yllättää, lupaan että se onnistuu


1000 elokuvaa ja tuhat peliä ovat saaneet minut näkemään kaikkea ja se on hieno asia. Siinä on kuitenkin se haittapuoli että elämässä harva asia enää antaa syytä innostua. Jopa hyvienkin temppujen kanssa ongelma on joko se että on nähty tai ennustettavissa. Sitten on tämä. Hellblade ottaa odotuksesi, viskaa ne suohon ja antaa uusia yllättäviä juonenkäänteitä koko kestonsa ajan. Tämä saavutus on niin hiukea että minun täytyi välittömästi tulla kertomaan siitä teillekin. Aina kun luulet että ei tämä enää voi uskomattomammaksi mennä niin johan tuulee.

RAGNARÖK KUTSUU!

En ole vuosikymmeneen ollut näin intensiivinen pelin parissa. Hikoilin, äänähtelin, liikuin ja olin tosissani sisäistänyt itseni Senuan rooliin. Visuaalisuus ja intensiivisyys on ihan omaa luokkaansa, taistelu on yhtä aikaa upeaa viihdettä ja intensiivistä keskittymistä. Maisemat eivät nekään jää pekkaa pahemmaksi. Odinin, Lokin, Fenririn ja Helan taistot Asgaardissa ja Jotunheimissa ovat mitä hienointa loistoa. Peli myös kertoo mytologiaa joka syventää kokemusta


Tosin jotta kokemus olisi täydellinen, pitää immersiolle antaa tilaa. Puzzlet ja taistelu ovat juuri sopivia, mutta ulkoiset häiriötekijät voivat sotkea koko maalauksen, varsinkin kun Steam viestit tulevat kun on hööki päällä. Lisäksi ymmärrän erittäin hyvin jos pelin rohkeat inkarnaatiot mielenterveydestä ovat joillekuille liikaa, sensuuria ei ole käytetty ja käsi vapisi itselläkin. On kuitenkin nostettava hattua miten hienosti on vaikea konsepti saatu sujuvasti osaksi kokonaisuutta


Vielä kerran. Tämä on kokemus jonka haluat kokea. Nyt mene ja näytä Thorille kuka käskee

pursuaa sellaisia genrejä, joilla saa lähestulkoon kenen tahansa pelaajan ja ei-pelaajan käännytettyä pois. Monen nettipelaajan tiimityöskentelyyn pohjautuva zombiräiskintä. Taivas varjele peli on joskus ollut Early Access vaiheessa. Näiden kirosanojen lukeminen sai minutkin kääntymään pois julkaisuvaiheessa ja pitkään pidättäydyinkin tästä erossa kunnes eräänä jouluna tämä mulkero https://steamproxy.net/id/filippus päätti lahjoittaa pelin joululahjana, jotta suostuisin kokeilemaan kun oli jo kolmesti(toista) kertaa kieltäytynyt. Näin jälkeenpäin en voi kuin siunata kyseistä tapahtumaa

Mistä on kysymys? Killing Floor 2 on Yhdysvaltojen Atlantassa toimivan Tripwire Interactiven päivitetty jatko-osa samannimiselle sarjalla, jonka ensiosa julkaistiin kymmen vuotta sitten PC:lle vaihtelevalla arvostuksella. Tämä taasen pohjautui yhteisön tekemään (yllätys yllätys) Half-Life modiin, joka kasvoi omaksi haarakseen. 2016 julkaisussa taistellaan CO-OPissa (tai yksin) aaltoina eteneviin vihollis "Zed" laumoja vastaan. Pituuksia on lyhyt (neljä aaltoa) normaali (7), pitkä (10) ja loputon (duh). Jokaisen moodin viimeisellä aallolla vastaan tulee yksi neljästä loppupomosta, jonka voittaminen ratkaisee pelin, loputtomassa pomo tulee viiden aallon välein. Zedejä löytyy vajaa tuuma erilaisia ja erivahvuisia. Hitaat löntystävät kääpiöt kuten Cyst ja Clot kuolevat ikävästä mulkoilusta, mutta moottorisahalla ja steroideilla varustetut goljatit kuten Scrake ja Fleshpound tappavat sinut pelkällä katseella ja vihaisena käyvät päälle kuin lainahait. Kokoa, kauhua ja erilaisia mekaniikoita löytyy myös kaikkea väliltä, osa ampuu tulta ja osa piilottelee. Otuksia ampumalla ja hengissä pysymällä saa Dosh-valuuttaa, jonka avulla ostetaan kierrosten välissä uusia aseita ja ammuksia. Pelit aloitetaan sellaisilla hernepyssyillä, ettei Suomen armeijakaan niitä kelpuuttaisi, mutta rahamäärän kasvaessa kapitalistit myyvät sinulle välineitä joilla oikeasti saa päitä räjäytettyä. Räjäyttämällä tarpeeksi tyylikkäästi asioita peli hidastuu mustavalkoiseen zed-timeen, joka antaa enemmän aikaa reagoida ja toimia.

Miten tämä eroaa muista saman genren peleistä? CO-OP Survival zombit on jo nähty, miksi tämä? Yksi sana: laatu. Jokainen pienenkin nyanssi on viimeisen päälle hiottu. Aseilla ampuminen on suurta nannaa liberaaleillekin kun kolmesataa partikkelia aktivoituu joka kerta ampuessa ja todella tunnet sen. Lisäksi soundtrack on viimeisen päälle. Yhdistelmä HC teknoa ja maailman parasta musiikkia (eli metallia) sisältävä soundtrack on täydellinen kokonaisuuteen. Kuunnelkaa tätä alkuvalikonkin musiikkia https://www.youtube.com/watch?v=sUP4XzMHUlg (tämä on siis kirjaimellisesti pelin alkuvalikko jouluna 2017, muuttuu sesonkien myötä) Zedeissä on runsaasti vaihtelua designin ja toimintojen näkökulmasta. Genre rajoittaa kokemusta, koska on vain tiettyjä asioita mitä voi tehdä, eli luovuus kärsii maksimikatosta. Lisäksi pelissä on mukana myös perkit. Eri hahmoluokat suosivat erimallisia aseita ja erilaista pelityyliä. Räjähteitä käsittelevä pommimies ampuu taustalta isolla damagella, päästään sekaisin oleva Berserk on etulinjassa mäiskimässä millä lähtee kestäen mitä vaan, tulikirppu haluaa vain nähdä maailman tulessa. Perkkejä on kymmenen ja jokaista voi roolipelimäisesti kehittää eteenpäin hankkimalla kokemuspisteitä. Uusien tasojen myötä avautuu uusia talentteja, joiden avulla uskaltaa käydä isompaa joukkoa ja isompaa vaikeustasoa vastaan. Ai niin, grafiikat ovat myös aivan upeat

Ominaisuudet Tarinalla ei liiemmin mässäillä. Lontoossa revennyt zombiepidemia on karannut meren yli ja nyt kenttinä on muun muassa Tanskan satama, ranskan kylät ja Pariisin keskusta (Kenttiä on toki noin parikymmentä, seikkaillaan ahtaissa Saksan kartanoissa, avoimissa Englannin laboratorioissa ja sitten jossain metsän korvessa) Erilaiset pelattavat hahmot ovat monikulttuurisista taustoista päätynyt Horizonen palkkatappajiksi lahtaamaan zedejä korvausta vastaan. Juonta saa parhaiten Tripwiren tekemistä Live-action elokuvista. Tripwire on muutenkin hyvin aktiivisesti mukana pelissä vielä kaksi vuotta julkaisun jälkeen. Hiljattainkin tuli uudistus, joka lisäsi peliin neljä oikeasti merkittävää asetta ja kaksi uutta karttaa. Aina eri juhlasesonkien aikaan hahmojen designia muutetaan aikaan sopivaksi ja esim. joulun vihaajat voivat ampua tonttuzombeja ja poropäitä niin menee vuosi ohi nopeammin. Käytännössä peli on yhden tempun poni, sillä selviytyminen on ainoa vakavasti otettava moodi. Mukana on toki viikottaisia (ja päivittäisiä) haasteita, joista saa kosmeettisia tavaroita ja suoritetaan erilaisia tehtäviä, mutta pääpelin ulkopuolella tapahtuu vähän. Meno on seurassa aina parempaa, yksinpelikampanjaa tai vastaavaa ei ole eikä taida tullakaan. Nettiseura kelpaa ihan hyvin sillä yhteisö koostuu enimmäkseen ikärajan täyttävistä ihmisistä.

Pelin saa usein alennuksesta, mutta senkin ulkopuolella Tripwire laittoi pelin myyntiin alta kolmenkympin. Yksinkertainen konsepti on suurin heikkous, sillä toistoa tulee paljon kohdattua. Kaikki pelifilosofian ulkopuolella on kuitenkin aivan priimaa. Killing Floor 2 on parhaissa mahdollisissa käsissä, vaikka syntyi huonoon kaupunginosaan

Ensimmänen episodi on saatavilla Steamista täysin ilmaiseksi ja kyseessä ei ole vain demo vaan jopa kokonainen ensimmäinen viidennes. Loistava keino testata onko peli sopiva sinulle,
itse koukkuunnuin ensimmäisen osan jälkeen niin että minun oli pakko saada loputkin osat. Ja kuten aina, laatu paranee loppua kohden

Life is Strange on yksi niitä seikkailuja, jotka olisi parasta kokea tietämättä mitä odottaa etukäteen.
Kyseisellä tavalla kirjottaminen kävisi äkkiä puisevasi, mutta pidän spoilerit niin pienessä kuin vain kykenen.

Ranskalalainen Dontnod Entertainment kävi pitkän prosessin pelin valmistuksessa, muutama vuosi sitten tilanne näytti tuhoon tuomitulta ja oli pelätävissä ettei tekelettä koskaan nähtäisi julkisessa levityksessä. Syynä oli Dontnodin itsepintaisuus pelin sisällöstä, josta he eivät suostuneet tinkimään.
Monien rahasotkujen jälkeen uusi omistaja Square Enix luovutti ja antoi Dontnodille vapaat kädet, jälkeenpäin katsoen uhkapeli kannatti sillä sijoitus tuli takaisin moninkertaisena. Taisteltiin jopa Vuoden peli palkinnosta, se jäi saamatta, mutta vuoden tarina tuli sentään pokattua merkittäviltä palkintogaaloilta.

Kyllä, Life Is Strange on kävelysimulaattori, mutta älä vielä lopeta lukemista jookos?

[Pikkuspoilereita, lue omalla riskillä] Tarina sijoittuu nykypäivään. Arcadia Bayn pikkukaupunkiin Oreganossa, Yhdysvalloissa. Tarinan päähenkilö Maxine Caulfield on noin itseni ikäinen (20) opiskelijatar Blackwellin taideakatemiassa. Juonesta sen verran että Maxinesta tulee sattumalta "Jumalan valittu".
Tapahtumaympäristö on amerikkalaista varhaisaikuisuutta, College meininki on toteutettu luotevasti vaikka hieman stereotyyppisesti (Joka on loppujen lopuksi melko samanlaista kuin täällä Suomessa)
Ympäristö on täydellinen kuvaus opiskelijaelämästä. Bileitä, dealineja, valvottuja öitä, jumalattomasti opiskelua, ihmissuhdesotkuja, viinaa, köyhyyttä... Pystyin täydellisesti samaistumaan ympäristöön. Samoin kykenenvät muutkn opiskelijat ja entiset nykyisin työelämässä olevat saavat nostalgiatripin. Ilmeisesti ranskalaisetkin tietävät millaista on amerikan collegejen meininki kun sen niin realistisesti loivat.
Tarinallisten elementtien vuoksi Life Is Strangen meininki on potenssiin kaksi verrattuna tosielämään (AMK:ssa ei kiusata tai vedetä huumeita...noin paljoa).

Toteutus on taiteellista luovuutta käyttäen toteutettu. Grafiikat ovat maalauksenomaisia ja pyöreitä, paksuilla värille sommiteltua ja kaunista. Pikselintarkka realismi voidaan unohtaa ja objektit ja komennot ovat kuin vesiväreillä tehty.
Monet kuvat ovat suuntaa antavia minimaalisella visuaalisuudellaan ja brändien "löysät kopiot" luovat hyvin kotoisan tunnelman. Tällaista se maailmankuva on opiskelijanuorten päässä.
Äänipuolella tuotanto on...uskomatonta! Hahmojen ääninäyttely on parasta mitä olen koskaan kuullut, juuri niin, parasta.
Ääninäyttelijät luovat hahmoilleen oman luonteen ja karisman, repliikit ovat tehty niin aidontuntuisesti ja luontevasti, että tunsin oikeasti olevani paikan päällä mukana. Ääninäyttely on jopa parempaa kuin Mass Effectissä(!)
Kaikkein suurin kiitos tulee Chloe Pricea ääninäyttelevälle Ashley Burchille (mm. Borderlands 2, Fallout 4 ja monia muita...) joka vangitsee hahmon monet tunnetilat maagisesti.
Nämä kaikki seikat yhdessä immersio vie mennessään. Musiikit ovat juuri tilanteisiin sopivia ja heijastavat yleistä ilmapiiriä.
Välillä ryhdyin jopa kyseenalaistamaan oman todellisuudentajuni kun Life is strange oli tosielämää todenmukaisempi paikka, tähän temppuun harvat tekeleet kykenevät.

Kokonaiskesto on omasta mielestäni varsin lyhyt mikä on harmi. Tämä on tosin hyväksyttävä seikka kun kyseessä on Choice&consequence pelit. Myöskään uudelleenpeluuarvo ei ole ihan päätää huimaava. Puoliavoimessa maailmassa ei kuvien ottamisen lisäksi ole juurikaan tekemistä. Lisäksi tarinassa oli eräs ihan pöljä kohtaus joka rikkoi immersion vartiksi.

Kokonaisuutena Life Is Strange nousee kirkkaasti keskiarvon yläpuolella. Monta kertaa haukoin henkeä ja muistan juonen ja seikkailun vielä pitkään. 8,9/10

Liian pitkä, et jaksa lukea

Assasin Creed 4 on niin onnistunut avoimen maailman jännittävä merirosvoseikkailu, että edes Ubisoft ei onnistunut kusemaan peliä totaalisesti, yritys oli kova kuitenkin. Unohda huono juoni, merellä seikkailu on ihanaa, aarteita löytyy kaikkialta, sivutehtävät ovat yksi parhaita opiskelijamuistiin ( eli kuukauteen ) ja tekninen puoli on hyvä. Stealthi on surkeaa kuin Ilveksen peli, mutta tikarin upottaminen lihaan on ihanaa. Roolipelielementit plussaa.

Hyvää
+ Suuri avoin meri/maa-alue käytössä, joissa runsaasti tekemistä
+ Hyvin tehdyt sivutehtävät
+ Musiikki ja ääninäyttely fantastista
+ Pelin kesto
+ Seilailu, meritaistelu, laivasto ja kaikki laivaan liittyvä
+ Roolipelielementit
+ Vähemmän Animus paskaa...

Huonoa
-...Mutta sitä on mukana
- Uplay, Grafiikoiden heikentäminen, huonosti optimoitu... Oikeastaan kaikki Bugisoftiin liittyvä
- Juoni aivan merkityksetön
- Hidas startti
- Toistuvuus


Steam muutti arvostelujaan siten että arvosteluleille voi antaa joko peukun tai hauskuuden (myös miinuksen, mutta ethän tekisi sitä...ethän?). Uudistuksen jälkeen motivaationi keksiä hyviä vitsejä ja rakentavaa palautetta laski kuin huuhkajien sijoitus maailmanlistalla, mutta pyrin silti tuottamaan teille edes jotenkuten lukukelpoista tekstiä. Nyt vuorossa Assassin's Creed 4: Musta lippu, ARRRRR!


Assassin's creed pelisarja on vuosijulkaisun tahdissa ja jokainen tosipelaaja ja miksei suurin osa kasuaalipelaajistakin ole kuullut sarjasta. Kyseessä siis kolmannen persoonan salamurhaajasarja, jossa hiippaillaan ja puukotetaan selkään kauniissa maisemissa. Sarjan erottaa Paratiisihotellista taustalla vellova temppeliherrojen salajuoni saada haltuunsa aatamin omena, jolla vai hallita ihmismieliä. Salaliitto yltää nykyaikaan asti jossa animus projektin avulla mennään menneisyyteen esi-isien muistoihin ja blaa blaa... Animus ja nykyaika on täyttä kuraa eikä kiinnosta ketään muuta kuin Ubia itseään. Jätin AC kolmannen kesken jatkuvien juonikatkosten ja muun roskan takia, sillä halusin vain pelata, enkä kuunnella surkeaa B-leffan juonta. Luojan kiitos Ubi otti opikseen neljän (sis. Brotherhoodin) pelin jälkeen nyt Animus moskaa on siedettävänä paljon vähemmän kuin aiemmin.

Spoilerivaara! Juoni pelin sisälläkin on ihan mutainen. Ensin kuolee tämä kaveri, sitten tämä kaveri, sitten tuo sälli pettää sinut... Juoni on yhdentekevä sillä hahmoja on niin paljon ja he kaikki ovat niin yhdentekeviä että turha aivoja on keskittää juoneen. Hahmot kuolevatkin Game of Thronesin tahdilla, joten se siitä. Poikkeuksena Edward "Mustaparta" Thatch (maailman legendaarisin merirosvo, junnut) Hänestä tehtiin kiintoisa hahmo, en spoilaa enempää.

Sitten Gameplayn kimppuun. Pelasin pelin ohjaimella, kuten kolmannen persoonan pelit kuuluukin pelata ja napit ovat oikeilla paikoillaan. Liipasimesta parkourjuoksu, tähtäys, napeille aseet ja toiminta, nuolilla toimintavälineet, käsi tottuu nopeasti. Peli jakautuu kahdelle pääalueelle, hiiviskelylle ja seilailulle. Hiippailu osiot ovat sanalla sanoen aika heikot. Murhasta pääsee koomisen helposti pakenemaan vaikka jäisi kaikkien silmien alle ja sopivia selkäänpuukotuspaikkoja löytyy kaikkialta. Heinävaunu kartanon keskellä, ihan pokalla. Lisäksi kaikki sotilaat työskentelevät korvatulpat päässä ja omaavat dementian. Tekoäly tökkii muutenkin vähän väliä. Kerran näin sotilaan hyppäävän perääni kymmenestä metristä ja teki lillerilallerit, tekoäly ei myöskään osaa uida, minkä takia aiheutin verilöylyn Arroysissa tuuppimalla maakrapuja. Huono hiippailija saa kuitenkin selkäänsä, joskus pitkältäkin etäisyydeltä jää kiinni. Saatavat välineet käyvät
loppua kohden ylivoimaisiksi, mikä syö nautintoa. Maakravuilla on helppoa, mutta onneksi on meri.

Kannelle te samperin laiskat ja jälkiintynet tykkiapinat!

Kriitikot kehuvat meritaistelua ja yhdyn rinkkirunkkaamiseen, on se niin hyvin tehty. Meren herruudesta taistelevat Espanjan ja Iso-Britannian laivastojen kaapparit, sankarimme on kaikkien vihaama merirosvo, joka ryöstää laivoja kansallisuuteen katsomatta. Kun ketään ei näy voi seilailla paikasta toiseen ja merimiehet veisaavat laulujaan, pitkät matkat eivät ärsytä yhtään, päinvastoin. Matkalla on kaikenlaista tekemistä, metsästystä a lá Far Cry, uponneita aarteita, karttoja, salaisuuksia, hyrrää ja karibian kaupunkeja.
Parasta meressä on kuitenkin laivojen väliset meritaistelut. Intensiivistä traistelua vieraanvallan laivoja kohtaan, joissa pitää käyttää kaikki keinot ettei päädy Davy Jonesin kaveriksi. Mitä enemmän resursseja kaapatuista laivoista saa, sitä paremmaksi omaa laivaa voi kehittää, lisää tykkejä, polttotynnyreitä, kestävämpi runko ja varastotilaa yms. Ensiksi napsitaan pikku tykkiveneitä, joista siirrytään kuunarien nappaamiseen. Seuraavaksi alkavat kunnianhimoiset urakat kun siirrytään Prikeihin ja sitten Fregatteihin, mutta auta armias Kaljuutit ovat kova pala.
*Kuvittele avoin karibian aurinkoinen meri, Espanjalainen fregatti, ruudin haju, huutavat merimiehet ja tämä soimassa taustalla.* https://www.youtube.com/watch?v=dsLHf9X8P8w&channel=UCdQavj042YyAEGP9cnBqFVQ

Vielä kun olisi rommia... No kyllä Karjalallakin olo on kuin aidolla merirosvolla.

Mistä pelin seuraavaan isoon plussaan. Musiikit ja ääninäyttely ovat aivan mahtavia. Hahmot, elleivät olisi niin nolosti kirjoitettuja, tuntuvat lähes oikeilta ihmisiltä, mutta voi pojat että Mustaparta on ääninäytelty hyvin. Myöskin päähenkilö tuntuu aidolta. Musiikkien tarkoitus on pureutua tunnelmaan. Yllämainittu kappale tekee sen juuri täydellisesti, aina meritaistelun tullen soiva kappale saa täydelliset kicksit jopa sluupin haastamiseen.

Kokonaisuutena peli oli onnistunut ja nautinnollinen. Mukana on valitettavasti Bugisoft lisäilemässä Uplayta ja E3:lla ties minkä pelin näyttö, mutta uskon (ja toivon) että moni jätti hypejunan väliin. Itse olen viittä vailla sarjan ummikko, kolmosta en paljoa pelaillut, joten tietoni sarjan muiden osien laadusta pohjautuvat lähinnä kuulopuheisiin. Uskon silti vakaasti että AC4 sijoittuu sarjansa parhaimmistoon, bugejakin oli suhteellisen vähän (kerran spawnasin taivaalle ja ruumiit katoilevat). Pelasin peliä 40 tuntia ja saavutin käytännössä kaiken mahdollisen. En upottanut jokaista legendaarista laivaa, ainoastaan brittiläiset, enkä jaksanut innostua aarteiden keräilystä poislukien temppeliherrojen aarre, jossa oli loistavat juonelliset sivutehtävät. Sivutehtävät muutenkin, kuten varastojen ryöstö tai salamurhat olivat viihdyttävää puuhaa, harmi että palkkiot olivat yleensä pienet. Kaikkien plussien ja miinusten jälkeen annan pelille 8/10. Nyt suokaa anteeksi, havaitsimme maata ja lähdemme tutkimaan sen mysteereitä.

Minulle kolme supersankaria ovat ylitse muiden: Teräsmies, Hämähäkkimies & Batman. Aikanaan televisiosta tuli "The Batman" animaatiosarjaa, joka loi itselleni läheisen suhteen Batmaniin, jota edes Val Kilmer ei onnistunut romuttamaan.

Erittäin hyvä, vaikkakin lyhyehkö toimintaseikkailu omaa loistavan taistelumekaniikan ja ääninäyttelyn.
+ Tappelu on toimivaa
+ Juoni on onnistunut
+ Musiikki ja ääninäyttely ovat omaa luokkaansa
+ Arvuuttajan haasteet
+ Hyvännäköinen
+ Avoin Metroidvania maailma
+ Variksenpelättimen kentät
+ Ei Robinia
- Tarina saisi olla pitempikin
- Bonussisältö on vähäistä

Pelin juoni on irrallinen muista batman tarinoista ja on ajoitettu tapahtumaan sarjakuvien jälkeiseen aikaan. Päävastustajana toimii Arkhamin mielisairaalaan palaava Jokeri, joka onkin suunnitellut vallankaappauksen Arkhamin saarelle Batmanin pään menoksi. Juoni on viihdyttävä ja esittelee monia Batman konnia ja piti minut jännittyneenä loppuun asti. Englantilaiset ovat tunnetusti maailman parhaita tarinankertojia, eikä Rocksteady ole poikkeus. Erityisesti variksenpelättimen kanssa vietettävät kauhuhetket ovat upeaa koettavaa. Pelin ja maailman rakenteita kyseenalaistetaan ja alati läsnä oleva epävarmuus on huikaisevaa. Tietenkään tarinan kliimaksit ja juonenkäänteet eivät ole lähelläkään parasta videopelikerrontaa mitä tiedän, eikä sen tarvitsekaan, koska pelin loistava taistelusysteemi kelpaisi jo itsessään.

Tappelussa löydään, torjutaan, heitetään, väistetään ja potkitaan oikeaan aikaan. Tilanteeseen sopivaa nappia painetaan (pelasin pelin ohjaimella, suosittelen muillekin) ja Batman antaa konnille selkään vapaapainiotteilla. Helpoimmat vastustajat kaatuvat mätkimällä ja ajoittain torjumalla, vaikeimpien vihollisten kanssa kohde pitää riisua aseista ja mennä kohteen taakse isku kerrallaan. Suurin osa taisteluista vietetään jokerien kätyreiden kanssa painiessa ja avarissa tiloissa aseistettujen kätyrien "Predator" osuuksissa, joissa viholliset kannattaa hoidella jäämättä kiinni. Vaihtelua on sopivasti, eikä tylsistyminen iske. Vaikeustaso nousee maltillisesti, eikä koskaan ylitsepääsemättömäksi. Miten se voisikaan kun Jokerin roistot ovat tyhmiä kuin kauhuleffojen teinit ja kuuroja kuin lehmät. Lisäksi Batmanilla on käytössään apuvälineitä, jotka ansaitaan pitkin pelaamista. Epäonnistumisista ei voi täten syyttää muita kuin itseään. Pomotaistelut ovat vaihtelevia ja yleensä hyödyntävät jotain tuoretta apuvälinettä mätkimisen sijaan. Mielestäni pomotaistelut ovat pelin haastavin osa puzzlien lisäksi mikä on minulle sopivaa.

Teknisesti Batman Arkham Asylum näyttää ja kuulostaa hyvältä. Minulle grafiikoiden taso on että ei paremmalla väliä. Hahmojen animointi on yksityiskohtaista ja näyttävää, Maisemat ja alueet vievät mukanaan. Ääninäyttely on toteutettu vähintään yhtä hyvin. Batmanin, Jokerin ja muiden tärkeiden hahmojen ääninäyttelijät laittavat kehiin sellaisen vedon että dialogia jaksaisi kuunnella vaikka viikon yhteen menoon. Painostava musiikki ajoi asiansa. Bugit olivat varsin rajallisia ja kaikkihan me rakastamme ragdolleja.

Tarinan ajan pelissä on valtavasti tekemistä, mutta tarinan jälkeen ei enää niinkään paljoa. Avoin maailma on piilotettu täyteen arvuuttajan haasteita, joiden keräily viihdyttää jonkin verran ja sitten kyllästyy. Arvuuttajan haasteita, eli sanaleikkien ymmärtämistä taasen jaksoin todella pitkään. Arvuuttaja kertoo kryptisen viestin ja Batmanin pitää löytää viestin kohde. Nautin myös nauhotteista, joissa haastateltiin vankeja. Käytin keräilyyn aikaa yhteensä n. puolitoista tuntia ja sain 70% kohteista. Muuta tekemistä pääpelin jälkeen on haastetilassa, joss mätkitään konnia hyvien pisteiden perässä tai saalistetaan aseistettuja veikkoja Predator tilassa. Tarinan edetessä tulee auki uusia haastekenttiä ja DLC:nä muutama lisää. Itse kokeilin useampaa tasoa ja sain mitalejakin, mutta meno oli mielestäni onttoa, loppu oli käsillä.

Olen silti hyvin tyytyväinen tähän peliin. Kiitän Rocksteadya Batmanin henkiinherättämisestä ja pelaan innolla jatko-osat läpi. Suosittelen peliä erittäin vahvasti.

Mitä mielikuvia sinulle herää sanasta JRPG? Grindausta, animenaamoja, numerosarjoja joita laskinkaan ei ymmärrä ja värikkäät vuoropohjaiset taistelut? Vähän yllättäen FFXIII ei sisällä mitään yllämainituista, Square Enixillä päätettiin tehdä uusi lähestymistapa sarjaan ja tehdä pelistä enemmän länsimainen. Kuten alhaalle osoitetusta peukusta näkyy, ei maalin menty ihan tyylillä.

Tarina on ehtaa Nipponia. Hullukaan ei ota juonesta selkoa. Mikäli itse ymmärsin L'Cie herrarotu vahtii maapalloa numero yksi ja antaa infoa pallosta nr.2 (Pulse) kuin Pohjois-Korea ja tyystin samanlaiset henkilöt vihaavat toisiaan ilman syytä. Mikäli vaihdat palloa saat Fal'Cie tatuoinnin ihoon ja välittömästi sinusta pidetään huolta kuin olisit Moshpitissä Justin Bieber paidan kanssa. Saat "tehtävän" ja jos yhteiskunnan hylkäämänä terroristina suoritat tehtäväsi onnistuneesti niin muutut kristalliksi, jos epäonnistut muutut alieniksi. Reilua eikös vaan ¯\_(ツ)_/¯
Näin käy tarinan päähenkilöille ja parille tuttavalle. Lightning yritti hakea siskonsa turvaan ja törmäsi Sazhiin, Snow (näyttääpäs Snow muutens minulta aika paljon o_o) yritti smaa ja Vanillella on luuranko kaapissa. Hope ja Fang nyt ovat ihan turhia angstaajia. Homma meni peileen, Deus Ex Machinaa siellä sun täällä... Lopulta pelastetaan maailma tuhoamalla se. Tai jotain sinne päin

Kehuja, Kehuja!

Traileri hehkuttaa pelin kauniita puolia. Kylläon tykit grafiikat, siis 2010!?, siis vuotta aiemmin Japanissa??? Viellä kohtalon vuonna 2016 peli erottuu edukseen, ruudunpäivitys ei tosin ole sulavaa ja nykii ja varpaat animoitiin tunnissa, kaikella on kääntöpuolensa. Hiukset heiluvat ja kiiltävät, ilmeet ovat tarkkoja, välivideot näyttävät elokuvalta niin mitäs tässä valittamaan.
Entä ne musat?
Yhtä onnistuneet, taistelun aikana käytävät musiikit saavat keskittymään epäolennaiseen ja Overworldit (vaikkakin vaihdellen) ovat kivaa kuunneltavaa. Ei tässä kuitenkaan Mario Galaxyn tasoa olla lähelläkään ja jotkut tunnarit eivät uponneet. Voin kuitenkin vakuutta että olet tyytyväinen grafiikoihin ja musiikkeihin. Muista laittaa ääninäyttely japanin kieliseksi! Hikitahomita sopii JRPG:hen paremmin kuin englanniksi dubitut. Äänenlaatu on sitä perinteistä mitä kaikissa animeissa.

Kysymys? -Sopiiko tämä otakuille ja mangafriikeille?
V: Vaikka olen katsonut muutaman tusinan animea ja lukenut mangaa, en voi täysin samaistua kyseiseen ryhmään, eikä vastaukseni ole sitova, mutta vastaisin että ei. Japanin lainalaisuudet ovat hyvin rajoittuneita, sillä kyseessä oli "länsimaiseksi" tarkoitettu peli. Teos kenties sopii, mutta uskon parempien vaihtoehtojen olemassaoloon


Steamin mukaan olen pelannut peliä 27 tuntia. 27 tuntia ja tuntuu kuin en olisi edennyt minnekään... Vertauksena käytän Witcher 3:a jossa juoni oli kokoajan selkeä ja tiesin mitä tein, koin tarinassa etenemistä ja koko 160:n tunnin ajan tunsin tekeväni jotain merkityksellistä ja tavoite oli selvä kuin pläkki, en tylsistynyt. Final Fantasy XIII toimii tismalleen päinvastoin. Juoni ja hahmot vaihtuvat vailla logiikan häivää ja vaikka olisin kelannut ensimmäiset 20 tuntia, niin tietoni eivät olisi paria yksityiskohtaa lukuunottamatta muuttuneet lainkaan. Näin ei pidä toimia! Mikään koko tekeleessä ei motivoi jatkamaan. Roolipeli elementit toki kehittyvät, opin uusia kykyjä ja lyön isompaa numeroa, mutta ero on niin pieni ettei se yksin kesää tee.

"-Niin...ja taistelu. Jumankauta ku japanilainen taistelu siihen tarvitaan yks peukalo ja voitto! Minä ft. Silvennoisen Näsä"
Miksikä peliä ei jaksa? Koska taistelu tympäyttää. Kyseessä on reaaliaikainen ja -liikkeinen oikeiden iskujen ajoittaminen vastustajaan ja vahingon maksimoiminen. Kykyjä opitaan ajan kanssa. Kohdassa jossa olin omasin keskimäärin: 8 iskua, 5 erityiskykyä, 6 eri luokkaryhmittymää, 3 superkykyä ja laatikko täynnä feeniksiä. Taistelin rämppäämällä Auto-battlea... Silloin tällöin pitää hahmojen luokkia vaihtaa mutta kaikki muu hoidetaan puolestasi. Olisi tietenkin todella rasittavaa asettaa iskut joka kerta uusiksi mutta tämä ei ole oikea ratkaisu. Mekaniikka saa lisää numeroita muttei yhtään vaihtelua.
Vapaa liikkuminen on äärimmäisen rajoitettua. Pidittekö Mass Effectiä pienenä? Nyt olisi klaustrofobiaa tarjolla! Pientä aluetta ei edes peitellä, liikkumatilaa vasemmalta oikealla on keskimäärin viisi metriä päästä päähän, oikeasti.

27 Tuntia eikä oikeastaan mitään sanottavaa. Tämä peli ei ollut minua varten

Kerronpa teille tarinan Noiturista

Eräänä iltana roolipelien tekijöillä oli suuret ja mahtipontiset juhlat. Tuona iltana, jona ei vodkaa säästelty, sattuivat Bioware ja Bethesda menemään hieman pidemmälle ja jakoivat sängyn keskenään illan tullen. Ilta oli mitä ihanin ja molemmat osapuolet nauttivat kuin viimeisenä iltana. Aamun sarastaessa Bioware herää ja huomaa Bethesdan lähteneen, kun kuukaudet valuvat huomaa Bioware jotain odottamatonta. Hän odottaa roolipeliä! Biowarella on valtava työ hoitaa edellisiä pelejään, joten hän päättää jättää pelin elämänindiekoulun kasvattamaksi. Bioware jättää eväiksi Aurora Enginen ja hylkää pienoisen pelinsä. Yllättäen pelilapsosesta, vaikka monta vastoinkäymistä koki, varttuu taitava, komea ja raikas roolipeli Noituri. http://steamproxy.net/id/raptoricardo/recommended/20900/ (Witcher 1. 9,7/10)
Noituri on löytänyt kodin Puolasta, tuosta pelien käymättömästä korpimaasta ja on noussut kansallissankarin käsitteeksi. Vielä kun Noituri kasvoi komeaksi ja käytännölliseksi muutamaa vuotta myöhemmin onnistuneena jatko-osana, taivas oli auki. http://steamproxy.net/id/raptoricardo/recommended/20920/ (Witcher 2: Assasins of Kings 8,8/10) Noituri oli perinyt itselleen parhaimmat mahdolliset geenit ja mutatisoitunut parhaaseen mahdolliseen muotoon. Tosin vasta kolmannessa osassa hänen isänsä veri pääsi valloilleen. Suuri ja mielenkiintoinen maailma kuuluu hänen arsenaaliinsa. Hänen työnsä Skellige on kuin ilmetty isänsä. Noituri ei kuitenkaan koskaan hylännyt juuriaan ja omaa äitinsä liukkaan kielen, nerokkaan dialogin, uskomattoman koukuttavan juonen, kiinnostavat hahmot, romantiikan ja valinnanvaikutuksen. Noituri sai isänsä geeneistä suuren maailman, upeat musiikit, koukuttavuuden, tuliterät grafiikat, intensiiviset taistelut ja hahmonkehityksen.
Hyvät naiset ja herrat, saanko esitellä: THE WITCHER 3: WILD HUNT!

Kolmas kerta toden jysäyttää

Olen fani. Fanitin Witcher mytologiaa sarjan ensimmäisestä osasta ja olen nauttinut joka hetkestä (paitsi latausajoista) jokaisessa osassa. Nyt pelisarjan saapuessa viimeiseen osaan en voi sanoa kuin yhden sitaatin. "Miten peli voi olla näin hyvä?" Witcher 3 on legendaarinen mestariteos, mutta sen kai jo tiesitte. Lyhyesti sanottuna: Witcher 3 on sarjan paras osa. Kahdella aiemmalla ei ole pelillisesti mitään jakoa, mutta sekin lienee itsestäänselvää. Ällkää nyt ymmärtäkö väärin, aiemmat osat olivat fantastisia ja suosittelen vahvasti kyseisten pelien pelaamista. Itse pystyin imeytymään kolmannen osan maailmaan paljon paremmin, koska tunsin entuudestaan suuren osan tarinan henkilöistä. Mainittakoon tärkeä seikka, maailma ei ole muuttunut ja hyvä niin. Puoli vuotta on vierinyt toisen osan lopusta ja hirviöidenmetsästäjien Usain Bolt Geralt rivialainen on parantunut muistinmenetyksestään (tapahtui kakkosessa, aits...juu, spoilereita tulossa) ja lähtee etsimään hänen elämänsä kukkaa, Yenneferiä, joka on ilmaantunut jälleen kuvioihin parin vuoden syrjähypyn jälkeen.
Tarinaa ei sovi kertoa etukäteen, mutta yleistä tietoa on, että Geraltin tulee etsiä ennustuksen lapsi Cirilla Fiona Elen Rianon, eli Ciri, isänsä kuninkaan luokse. Voin kuitenkin luvata että tarina on paljon...paljon enemmän kuin perinteinen prinsessasi on toisessa linnassa ajojahti.

Jotain uutta, jotain lainattua, jotain tuttua...

Puolen vuoden aikana on sattunut ja tapahtunut. Geraltia kohdellaan edelleen kuin mamuja MV-lehdessä ja rakkaat ystäväni (Zoltan!, Roche!, Dandelion!, Triss!) ovat maisemissa, mutta maailmanpolitiikka on muuttanut suuntaa. Scoia`Telit ovat lähes hävinneet (jes!) Witcherin oma Venäjä, Nilfgaard on ryhtynyt sotatoimiin jokaista maailman pohjoista perähikiää vastaan ja on hakemassa Lebensraumia valtioilta jotka eivät ole vielä polttaneet omia metsiään, eli kaikkialta paitsi Skelligestä. Turhaan annoin Henseltin elää, juu stn prkl Novigrad laittaa vielä kampoihin, mutta pohjoisen tauti valita valtakunnan tyhmin ihminen johtajaksi vaivaa jopa Novigradia, jossa kaikki taikuutta harjoittajat ovat juutalaisia Übermenschenien silmissä. Suosikkikotimaani Temeria on taantunut wannabe ISIS-järjestöksi. SIIS TÄSSÄ OLI KULUNUT PUOLI VUOTTA!?!?!?!?!?!? Ota oppia SDP...

Peli on täydellinen, ei kahta sanaa. Otin 376 kuvaa upeista hetkistä ja pelasin ensimmäisellä kerralla peliä nauttien 160-tuntia (ja Expansionit +New game plus vielä edessä). Enemmän kuin kourallinen uusia pelejä yhteensä, enemmän jopa kuin aiemmat noiturit yhdessä! Musiikit ovat sarjan parhaat, voittavat jopa ykkösosan (LELE LELE LELELE LE LEELEI LEEELELEI. LELELELELELELE ELELEILEI) Oma suosikkini: Song of the sword dancer, kunnon taistelumusaa https://www.youtube.com/watch?v=mUCgYaUGdNA . Kuuntelen Thrash metallia, tiedän kaiken musiikista. Tämä on hyvää musiikkia. Witcher 3:n Soundtrack on parasta sitten Ocarina of Timen. Uskokaa pois

Wild Huntissa on niin paljon...kaikkea. [SENSUROITU, KOSKA ARVOSTELUNI OLI LIIAN PITKÄ]
Gwent on nerokas. Kunnon keräilykorttipeli, jossa kortit ovat sarjan edellisten osien hahmoja, pitkästä aikaa Siegfried. Kontrahdit ovat jännittäviä hirviöidenmetsästyksiä ja mukana on aarteenmetsästystä, satoja rohtoja, luolia, vihollistukikohtia, Craftaus mekaniikka ja paljon muuta tekemistä.

Tunteita herättävää kuin ananas pizzassa

Tarina on jotain käsittämätöntä. SPOILEREITA TULOSSA, HYPPÄÄ YLI MIKÄLI ET HALUA KUULLA!! (spoiler merkki on niin vaikeaa) Missä muussa pelissä voin heittää vauvan uuniin samalla kun rikas isä katsoo vieressä. Mein Deutschen Blut auf hoche Nummer Sein! Tavallisen hirviöjahdin sijaan otinkin osaa kyläyhteisön vallanvaihtomassamurhajaisiin. Sain kalastajan rakastumaan mädäntyneeseen ruumiseen. Kännäsin kuin ruotsinlaivalla. Mursin ramman jalan (ehjän puolen). Syötin sudelle tämän oman jalan... Aika hyvää tarinankerrontaa. Osa kyseisitä tehtävistä seurasi toisiaan. *hymiö*
Ja pelissä todella on sauna. FTW!

Hahmot, niin uudet kuin vanhatkin, ovat kolmannessa osassa sarjan parasta antia. Vanhat letukat jaksavat nostaa virneen huulille. Roche pelaa isoa sarjaa, Thaler myy kenkiä ja kiroilee, Zoltan on Zoltan ja Triss Merigold on elämäni rakkaus. Olen vain hulluna punapäihin... Ja se suihkulähde, Rose of Rememberance, siitä kaikki alkoi.
Pieni särö mielestäni on Dandelion. Hän saa tässä osassa liian vähän roolia ja vaikka osallistuukin tosi hubaan tehtäväsarjaan, on pahoin alikäytetty. Noituripoppoo Lambert, Eskel & Vesemir omasivat enemmän potentiaalia.
Entäs ne uudet hahmot? Heillekin on saatu aikaa ja kiintoisa kokonaisuus. Yennefer on neliulotteinen Femme Fatale, Verinen paroni on kuin keskiajan Ozzy Osbourne, Hjalmar on suora kopio itsestäni ja Priscilla särkee sydämen hänen kauniilla lauluäänellään (ah ja voih <3)
Ja Ciri. Ciri on upein hahmo koko pelissä! Hänen luonne, käytös ja puhe uppoavat minuun kuin kiekot Viktor Fasthin selän taakse! Haluan suojata häntä, haluan olla hänen kanssaan, haluan kasvattaa hänet. En tarvitse ketään muuta täydentämään elämääni. Jos joskus saan tyttären niin nimeän hänen Siriksi. Toiseksi nimeksi ainakin...
Patcheissä keksittiin pocketit, parta kasvaa reaaliajassa, veneen ohjaus, Roachilla on aitafetissi, halvat ilotytöt (ei tarvitse ladata jatkuvasti), filosofista, ysityiskohdat...niin paljon sanottavaa. 10.0/10 Osta heti!

Mitä saadaan kun yhdistetetään joukko jälkiintyneitä kääpiöluolamiehiä ja moraaliton sarjamurhaaja singon kanssa? -[Joku tosi Badass vastaus]
Mikäli aiot testata niin elinkautisen sijaan kannattaa valita rajamaat, se parempi, joka yhdisti roolipelimäisen etenemisen, avoimen maailman seikkailun ja silmittömän räiskinnän niin hyvin että keskimääräinen arvostelija tuhlaa nauttii pelin äärellä ainakin 200 tuntia ja ihan huomaamattaan.

Itse hankin Borderlands 2:n sokkona luottaen tuttavien puskaradioon ja tuhlasin kympin peliin ja toisen mokoman Season Passiin. Mielestäni kaksikymppiä yhdelle pelille on paljon, joten odotin paljon peliaikaa. Ensimmäinen läpipeluukerta oli onnellinen ja erityisesti tarinankerronnalle ja dialogille pitää nostaa hattua. Alku on aloittelijaystävällinen lauhuudellaan ja luonnonelementit, ajaminen ja taitopuut opetetaan kukin vuorollaan. Juonta en spoilaa mutta hahmoista puhun. Kultaa. Handsome Jack ja hänen Hyperion Corp. On viihdyttävä ja syvällinen pahishahmo joillaisiin ei koskaan kyllästy. Asukasmiljöö on kuin Final Fantasy toteutettuna onnistuneesti (kjeh kjeh)
Samalla puolella olevista hahmoista Claptrapista ei tarvitse sanoa mitään, kaikki tuntenevat hänet jo. Itse tykästyin Pandoran omaan Livingstoneen: Sir Hammerlockiin. "Olen erittäin pahoillani, mutta Claptrapin puhuessa tunnen aivosolujeni tekevän itsemurhan yksi kerrallaan" Moxxissa, Lilithissä ja varsinkin Zedissä on puolensa tosin kunnia aiemmin mainituille. Dialogissa en tosin pitänyt badass sanan liikakäytöstä ja muunkinlaisesta tyhjänhehkutuksesta mutta sellaistahan se on aina jenkkimeiningissä, maailmanpelastuksen jälkeen saa sanoa vaikka miksi. Ääninäyttely on huippua jos ette sitä jo arvannut. Kaikilla eikä vain merkittävillä henkilöillä

Kiinteissä arvoissa Borderlands ajaa asiansa. Musiikki on erittäin hyvä tunnelmanluoja ja soundtrackissa on paljon vaihtelevuutta. Pomotaistelun biitti on koukuttava, mutta ehdoton suosikkini on jääaluiden taistelumusa, joista herää mieleen muinaiset Spyro sarjan pelit (aah...muistot) Alkutunnarikin on ikoninen. Tyylikästä varsinkin kun yllämainitut kappaleet eivät muistuta yksikään toisiaan, aika saavutus. Grafiikka on jokaisen liikkuvan objektin ja subjektin kanssa mitä mainiointaa ja pärjännee nykyaikanakin. Taustat taasen, vaikka Pandoran kuuluu olla harmaa, ovat (tietenkin omasta mielestäni) varsin tylsiä ja ei niin "hyvännaköisiä" kuin toivoin. Mukana on viidakkoa, luolastoa, konepajaa, tundraa ja aavikkoa, joissa on eroavaisuuksia paljon, mutta tummat ääriviivat ja Cel Shading samanlaistavat maisemia liikaa. Voihan tästä tykätä, mutta minun täysin ammattitaodottaman harrastelijan kaiken kokeneen pelailijan mielestä jotain on tehty väärin jos värikkäin ja ainutlaatuisin maisema on happoa ja öhkömönkiäisten asuttama ex louhos.

Pelillisissä ominaisuuksissa Texasilaiset näyttävät kyntensä. Hahmo on täysin pelaajan hallinnassa eikä toimintojen ohipainallus ole kuin satunnaista. Pelin voi hyvinkin pelata näppäimistöllä tai ohjaimella, kumpaankin on onnistunut toteutus tähtäystä myöten. Pyörii koneilla kelvollisesti haluamallasi frameratella. Designpäätökset ovat hyvin perillä: Halosta varastettu elämäpiste/kilpi hudi ja wowin värihierarkkia sopivat kuin nenä päähän. Tasojen nousu on yksinkertaisesti kivaa.


Sisällön määrä kruunaa paketin. Vaikka näyttäisin kaikelle lisätekemiselle pisintä sormeani niin menoa on silti yli kolmeksikymmeneksi tunniksi. Keräily, keräily ja keräily mantra houkuttaa jo itsessään mutta palkankorotus kaverille joka keksi Badass tokenit. Pelin sisäinen achievement järjestelmä antaa käyttäjälle (eli kaikille hahmoille!) bonuksia suoritetuista tehtävistä. Haasteet vaihtelevat mm. Tapa 500 teiskolaista aina mm. Löydä tämä easter egg ja kaikkea tuolta väliltä. Mainittakoon että easter egejä löytyy joka nurkan takaa kuin purkkaa jalkakäytävällä. Memejä ja hauskoja vitsejä tuolla ja täällä, tutkiminen on täten hyvin nautinnollista.Viittauksia on vaikka mihin: Sormusten herra, Game of Thrones, hyvät pahat ja rumat, 3:10, Top Gun, Lumikki, Tähtien sota... Suuri avoin maailma jota voi taittaa autolla, juosten tai teleportaten löytää sinulle aina uutta tekemistä joko harvinaisen lootin, uuden väriyhdistelmän tai kehityksen muodossa. Tai uuden pääsiäismunan muodossa...

Meininki on useamman kanssa tietenkin hubaa, mutta yksinäisenä autistina pelasin suurimman osan ajasta yksin. Menihän sitä parikymmentä tuntia muiden kanssa mukavasti, ei siinä mitään.
Isot kehut hyvin tehdylle lisäsisällölle. Oman pelikokemukseni herätti uuteen tuleen nämä lisäosat. Aikana jollain laatuDLC oli tuntematon käsite, nämä DLC:t nostivat mainetta kaikille. Kaikki nykyään nätissä GOTY paketissa.

Jotain tärkeää sanomaa jää uupumaan mutta tämä tekele on niin massiivinen ja niin hyvässä mielessä, ettei kaikkea euforiaa vain voi kuvailla. Koukuttavuus on TL DR versio tästä jutusta.
Mitä tähän voi enää lisätä? Suosittelen ja vahvasti, veri guud!. Badass-seal. Valtavasti sisältöä ja mielekästä tekemistä. Mene ja osta pois

Pelattuani ensimmäisen Noituri tarinan läpi oli minun pakko tarttua jatko-osaan välittömästi. Syynä oli hypejunan lisäksi loistavasti tehty ensimmäinen osa Arvostelu luettavissa täältä, suosittelen
http://steamproxy.net/id/raputori/recommended/20900/ http://steamproxy.net/id/ostakivi/recommended/20900/
Tulen useasti referoimaan aiempaan osaan ja joukossa voi olla spoilereita. Varoitus on annettu (mutta lue nyt silti, jooko?)



Kuusi kuukautta on vierinyt ensimmäisen osan lopusta. Toimin suosikkikuninkaani Foltestin (johon tykästyin jo ensimmäisessä osassa) apumiehenä ja suoritan viimeisen työni ennen eläkepäiviä, paitsi eihän se tietenkään niin mene. Alun hahmot ovat tuttuja aiemmasta joten tapahtumat ja sen seuraukset riipaisevat syvältä. Ensikertalaista alku ei tosin välttämättä liikuta, mikä on sääli tuntien pelin henki. Maailma ei ole muuttunut mihinkään. Rasismi, synkkyys ja epäoikeudenmukaisuus ovat edelleen läsnä. Ja mikä tärkeintä, vanhat kuomat ovat tallella (Zoltan!, Dandelion!) Pystyin lisäämään Witcher 1 tallentteni tapahtumiin ja lopun tavarani sain nyt alkuun.

Ensimmäinen kappale tarjoaa positiivisessä mielessä sitä samaa mitä ennenkin. Maailma on suhtkoht avara ja sivutehtäville löytyy useampikin luola. Tehtäviä on kenties vähemmän mutta laatu on parantunut joten aika sivutehtävien parissa pysyy ennallaan monissa tunneissa. Pääjuonen aikana havaitsin eron ykkösosaan ja kyse oli Witcher sarjan legendaarisista valinnoista. Choice&Consequence on jalostettu pidemmälle ja valintatilanteita on enemmän ja seuraukset ovat mielenkiintoisia. Tosin mikä ykkösosassa oli valinta kahden erilaisen vaihtoehdon välillä, nyt taasen piti valita kahden pahan välillä. Henkilökohtaisesti inhoan yllämainittuja valintatilanteita sillä en saa tuntoa tehneeni edes jotenkuten oikein. Olkoonkin kahden pahan välinen teema.

Ensimmäisen kappaleen lopussa peli jakautuu kahtia ja kokemus muuttuu täysin riippuen kumman puolen valitset. Itse piilorasistina valitsin tietenkin ihmiset ja kokemukseni pohjautuu ihmisten polkuun. Uudelleenpeluuarvo on korkea seurauksia on niin monenlaisia, että polun lisäksi monen muunkin päätöksen voi tehdä toisin.


Mikä sitten todella on muuttunut niin taistelu. CD Projekt Red sai niin paljon palttua ensimmäisen Witcherin taistelusta että päätti toteuttaa 100 prosenttisesti uuden. Uusi mekaniikka on kyseinen joka nähdään nykyään lähes kaikissa toimintaroolipeleissä (ns. Dark Souls-liikkuminen) Yleisesti mekaniikka on hyväksytty enkä minäkään lähde sitä pilkkaamaan. Tai merkit (sign) ovat vieläkin epäreiluja. (V&%#&, Saat!"/, Homoperkelekusirunkku Letho...) Ja mainittakoon että rohtoja nerffattiin ihan liikaa. Vain meditoidessa voi juoda ja kesto on lyhyt. Raffard white ja honey combo rip.

Ja kaikkihan huomaavat miten grafiikat ovat muuttuneet. Näin vuoden 2015/16 taitteessa silmäkarkkiin ollaan jo totuttu mutta eiköhän ulkonäkö menettele. Hahmoanimaatioita ja malleja, ykkösen kompastuskivi, on saatu lisää ja kuntoon. Ja mikä upeinta: EI OLE BUGEJA! Valitettavasti nyrkkitappaleuista ja pokerista piti siksi tinkiä, eikä kummastakaan saanut viihdyttävää. Sen sijaan kädenvääntö on tehty hyvin. Välillä tuntuu että koko jatko-osa tehtiin vain todistamaan että CDPR tiedostaa omat virheensä. Olkaa sitten asetuksien kanssa tarkkana. Nykypäivän koneetkaan eivät kestä Übersamplausta enkä minäkään tiennyt mitä on Vignette. Ja älkää herran nimeen laittako Texture downscalingia Highiin niinkuin itse. Grafiikkojen suttaus, kuka urpo sen keksi?

Meininki on kunnossa, juoni koukuttaa paitsi lopussa keulitaan liikaa ja putosin kärryiltä (kuten ykkösessä...huoh) mutta eräs asia jää kaivelemaan. Pituus. Peli loppuu suorastaan kesken. Viimeinen kappale on liian lyhyt ja kokonaiskestoa sain ensimmäisellä läpipeluukerralla 55 tuntia. Kiva luku mutta 1:ssä sain 70! Jätin ehkä pari sivutehtävää välistä mutta silti. Lopussa jäi karvas maku muuten hyvästä ateriasta. Teillä ensikertalaisilla ei tietenkään ole tätä(kään) ongelmaa. Tulokseen saattoi vaikuttaa pelin loppupuolella oleva liika helppous joka taasen johtuu talenttien ylivoimaisuudesta. Pelasin Hardilla ja alussa tuli turpiin jatkuvasti mutta loppupuolella kaikki pyyhkivät edessäni lattiaa. Yksi talentti antaa lisämatkaa torjumiseen ja on lopulta nopeampaa kuin juoksu, niinpä etenin Zelda tyylillä paikasta toiseen ja voitin siinäkin minuutteja. Ensimmäisessä noiturissa Geralt juoksi kuin mamu poliiseilta, mutta CDPR opetti että pitkänmatkan juoksu taittuu myös pyörien

Onkohan se miinus vai plussa jos "vähemmän sisältöä, enemmän laatua" Mikä on koko Witcher 2:n kiteytys. Nähtävissä muunmuassa: Geralt saa vähemmän, mutta kohtaukset on tyylikkäämpiä. Mainittakoon että Geraltin ja Trisin suihkulähde E3:ssa teki minusta Witcher fanaatikon, kerran pervo aina pervo. Paikat eivät vedä vertoja Vizimalle mutta omaavat kiintoisia ihmisiä. Musiikit ovat upeat, mutteivat voi pärjätä ensimmäiselle (kova kilpailutus) Ja loppuja on 16 kipaletta, omani oli osin surullinen.

Lopulta: Loistava roolipeli, joka vaikkei yhtä upea kuin edellinen, on pelaamisen arvoinen. Tasapainotusongelmat ovat ikävä roso kauniissa ja monipuolisessa kokonaisuudessa, jossa on ollut paras juoni tähän mennessä.
Ehkä itse pidin vähemmän kuin ensimmäisestä, mutta makunsa kullakin. Minulla oli kai liian kovat odotukset, mutta mitä väliä! Hype juna kohti kolmososaa!

"Maailma on ruma. Sellainen se on aina ollut ja Witcher ei peittele tätä. Maailma on täynnä rasismia, sortoa, nälkää, prostituutiota ja vaaroja. Nyt ollaan kaikkea muuta kuin tusinafantasian äärellä." -Minä

Jokainen meistä sen joutuu myöntämään. The Witcher- pelisarja on tämän hetken (2015) roolipelikunigas. Kriitikot ja kansa polvistuvat herransa eteen ja pelailevat Geralt rivialaisen tarinoita onnen täyttäessä ruumiin. Miten asia voi olla näin? Kuinka joku nobody puolalaisfirma voi muutamassa vuodessa vallata miljoonabisneksen? No, kaikella on alkunsa ja näin kaikki alkoi.

Siltä varalta, että jollakulla ei ole ollut aikaa herrallemmme; Witcher pohjautuu puolalaisen Andrzej Sapkowskin "Noituri" kirjasarjaan, (mutta on lisännyt valtavan määrän omaa tavaraansa) jossa keskiaikaisessa feodaaliyhteiskunnassa on hirviöitä vaikka muille jakaa, joten harventamiseen osalllistuvat noiturit, kuten Geralt of Rivia. Noiturit ovat geenimutatoituja ihmisiä, joiden ruumiilliset kyvyt ylittävät tavalliset kuolevaiset. He suorittavat kontrahteja hirviöidenmetsästyksestä, mihin heidät on luotu. Lisääntyminen on heiltä evätty, kuten tasavertaisuuskin.

Jos pidät Game Of Thronesista, niin takaan sinun pitävän tästä!

Maailma on ruma. Sellainen se on aina ollut ja Witcher ei peittele tätä. Maailma on täynnä rasismia, sortoa, nälkää, prostituutiota ja vaaroja. Nyt ollaan kaikkea muuta kuin tusinafantasian äärellä.
Maailma on synkkä, mutta silloin tällöin odottaa sinua jotain kirkasta. Saat valita. Saat valita ja paljon, mutta muista! Ei ole olemassa oikeaa ja väärää. On vain teot ja niiden seuraukset. Witcherin tarina ja valinnat saavat kokemuksen tuntumaan yksilölliseltä ja puhuttelevalta. Tähän vaikuttaa toki se seikka, että tarina on timanttia. Witcherin pelaisi läpi yksinään tarinan voimalla, mutta eivät herkut siihen jää.

Pelaaminen on nautinnollista. Seikkailua ei voi vain kokeilla vartin ajan, se imaisee. Jokainen istuma venähtää poikkeuksetta monituntisiksi. Witcherin ääressä koin oman kolmanneksi pisimmän yhtäjaksoisen pelissession (593 min) Enkä edes meinannut huomata sitä. Yksi selitys lienee valtava maailma. Kaunis tuohon aikaan ja omasta mielestäni vielä nykyään kaunis (Huom! vuosi oli 2007!) on laaja ja mielenkiintoinen. Kaikkialla on ihmisiä, joiden kanssa keskustella, vuorokaudenajat vaikuttvat sijaintiin ja tapahtumiin ja sivutekemistä on runsaasti. Joskus kuluu neljä tuntia etsiessäsi uutta naista, jonka vällyjen väliin mahtuisi (Niitä tilaisuuksia sitten on, jopa koomisen paljon). Aina on tekemistä...Mainitsinko jo, että äänimaailma on toteutettu upeasti. Indiepeliksi pitää ihmetellä CD Projekt REDin kunnianhimoisuutta ja paljossako ollaan onnistuttu.

Taistelua on riittämiin. Hack 'N Slash saa painua hervantaan ja taistelu on oikean miekan, oikean tyylin, väistelyn ja kombojen juhlaa. Aluksi hämmennyt, mutta uppoaa se selkärankaasi, usko pois. Taisteluista & suoritetuista tehtävistä saa kokemuspisteitä, joilla hankit itsellesi talentteja. Roolipelielementit ovat kaikin puolin kunnossa. Mutta taisteluun ei kannata lähteä, jos laukussa ei ole lääkkeitä. Alkemialla harjoitetaan dopingin tekoa ja pommien valmistusta. Tässä kohtaa ilmenee monille porras, jota on vaikea ylittää. Witcher on aikuisten oikeasti aikuisten peli ja mikäli et täytä pelin ikärajaa tulet kohtaamaan monia ongelmia. Et jaksa/et osaa tehdä rohtoja, tappelu on outoa, huoraaminen on kallista jne... Kypsyys palkitaan. Onni saapuu niille jotka odottavat. Yksityiskohdat iskevät kokeneelle sakille silmään

Mutta puitteensa kaikilla. Puolalaiset olivat tällöin vielä Indie sakki ja se paistaa. Bugeja...bugeja kaikkialla. Kaatuilua ei satu, mutta tehtävien hahmot saattavat kadota/kuolla ja väistely on epätasaista. Dialogien aikana väreilee ja immersiota rikkoo milloin mikäkin. Wikisivuilta voi saada apua, mutta backup save on varmin tapa. Mukana on onneksi "seisova tallennus" eli tallentaa voit mihin tahansa paikkaan. Tämä auttaa myös keskusteluvaihtoehtojen (pelkurimaisella) onkimisessa ja rakastelukohtauksien pyörittämisessä. Joskus alueet tuntuvat myös ahtailta.
Pahin ongelma pienessä budjetissa on kuitenkin kierrätys. Samaa hahmomallia toistetaan useissa paikoissa ja eri merkityksissä, mikä on dialogin kannalta murhaavaa, toki tähän ihan loppupuolella tottuu, mutta ei se mukavaa ole. Ääninäyttelyä kierrätetään huomattavasti vähemmän. Myös talon pohjapiirrustukset tulevat alta aikayksikön tutuiksi ja kellarit löytää vaikka silmät kiinni (kirjaimellisesti)

Hyödyt lyövät haitat moneen kertaan. Peli on halpa ostaa ja tuottaa huomattavasti nautintoa. Pelitunteja kertyy kaikentyyppisille pelaajille monia kymmeniä tunteja. Kaikki elämän ilot: Lärvien veto, juokseminen, vedonlyönti, tutkiminen, paneminen, lahtaaminen, valehteleminen, kokkaaminen...kaikki lähtee!

TL;DR K-18 indie-peli, joka valloitti roolipelit vapaudella. Bugit ja pieni budjetti miinuksena, plussaa kaikki muu